Miltä tuntuu, kun en voi olla työssäoppimassa?

Työssäoppimisen toisella viikolla, kun kipuilua oli jatkunut jo kuukauden, syvennyin kotonani lukemaan dioja akuuttihoidosta. Oli vaikeaa löytää asentoa, jossa olisi mukavaa lukea. Yritin silti joka päivä opiskella edes hetken.

Itsenäinen opiskelu aikana, jolloin on työssäoppiminen ja et voi siihen osallistua on hieman turhauttavaa. Olisin halunnut tehdä käytännössä, kysellä ja jutella. Tietenkin myös nähdä työpaikan tapoja. Huomasin, että olen melko yksin ajatusteni kanssa. Lukemisopiskelu ei ole minulle parhain tapa oppia, siksi myöskin tällainen opiskelu tuntui erittäin hitaalta.

Kuntouksen aloittaminen oli suuri helpotus.

Viidentenä työssäoppimispäivänä, olimme sopineet opettajan sekä ohjaajan kanssa, että keskeytämme työssäoppimiseni.

Kun joutuu keskeyttämään työssäoppimisen jää tietenkin jälkeen opinnoissa. Tulee myös ulkopuolinen olo, kun ei saakaan tehtyä tarpeeksi opintoja tai niin kuin muut luokkalaiset. Eikä myöskään saa kokemuksia jaettavaksi. Kova halu on oppia, mutta itseopiskelu pitkällä ajalla on mulle hidasta, eikä se anna niin paljoa uutta tietoa, kuin jonkun muun opettamana ja käytännössä tehden. Lukeminen näytöltä on myös sellainen asia, jota en mielelläni kauaa harrasta. Ainakin omalla kohdallani tunne, että jää jostakin paitsi, toteutui. Se nimittäin on totta, vaikkakin työssäoppiminen tulee vastaan vielä.

Opiskelenko kotona, kirjastossa, puistossa, sisällä vaiko ulkona? Milloin pidän taukoja, kuinka pitkiä? Entä kuinka pitkiä päiviä opiskelen? Mietin usein opinko niinkuin haluaisin. Onko tämä turhaa? Kestääkö kuntoni vielä edes jatkaa tällä alalla? Kysymystulvan keskellä ei välillä tehnyt mieli opiskella. Odotin vain lääkärin, ortopedin ja fysioterapeutin lausuntoja ja ohjeita.

Luonto on mun voimavara.

Konservatiivinen hoitomuoto, fysioterapiaa 13-15 kertaa. Kuntoutusta jatketaan, jos sille on vastetta. Leikkaushoitoa ei suunnitella.

Päädyin tilanteeseen, jossa tiesin, etten voi ainakaan kuukausiin työskennellä fyysisesti. Ei siis kesätöitä, ainakaan sellaisia joista olin haaveillut. En voi nyt työskennellä.

Kuntoutus on nyt suuri osa elämääni.

Työssäoppimisen keskeyttämiseen voi olla monia syitä, itsellä syynä on loukkaantuminen. Oikean syyn  ja parhaimpaan lopputulokseen tarvittavan hoitomuodon saaminen johti pitkään sairaslomaan ja kuntoutukseen. Sairaslomalla ollessani en voinut ajatellakaan olevani lomalla tai vapaalla. Alkuvaiheessa en voinut tehdä oikein mitään, mutta kun kipu alkoi helpottamaan saatoin aloittaa itsenäisen opiskelun. Kokoajan oli tunne, että halusin tehdä jotakin, seurata viereltä. Halusin päästä ulos juoksemaan koiran kanssa. Näin jatkuvasti ympärilläni asioita, jotka olisi voinut hoitaa. Fyysisen toimintakykyni takia tekemättömäksi jättäytyminen oli vaikeaa. Tahdonvoima oli koetuksella. Jaksanko oikeasti olla tekemättä mitään, kaikki liikkuminen kun sattui. En tässä nyt lähde avaamaan enempää sairauttani tai loukkaantumista, mutta se oli nyt minulla syynä työssäoppimisen keskeyttämiseen.

Kuntoutus tepsii ja nyt on hyvä fiilis. Sairasloman ajalle on mahtunut kuitenkin kaikkia tunteita. On ollut huolta, tietämättömyyttä, onnellisuutta, oivalluksia, kipua, pettymyksiä. Tunteiden kirjo on ollut laaja. Nyt päällimmäinen tunne on innostus. Saan energiaa, kun kuntoutus onnistuu ja jaksan keskittyä opiskeluun.

Työssäoppimisesta pois oleminen on ollut suuri muutos ja erikoinen kokemus. Työssäoppimisen tarkoitus on opettaa ja opiskella käytännössä ja käyttää taitojaan oikeasti. Kun tilaisuus aivan kuin valuu ohitse ei jäljelle jää paljoa valinnanvaraa. On vain opiskeltava ja kasvatettava teoriatietoa.

Kuntoutus jatkuu, opinnot jatkuu.

Hyvä niin.

Tytti | Ensi02